Epävirallinenkin oppiminen tarvitsee ohjausta

Harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan opinnollistaminen on ajankohtainen aihe, jo siitäkin syystä että Euroopan Unionin tukeman AVA-hankkeen (Action Plan for Validation) vuonna 2016 julkaiseman toimenpideohjelman suosituksen mukaan  ”kaikissa EU-maissa tulisi vuoteen 2018 mennessä olla käytössä validointimenettelyt, jotka mahdollistaisivat kansalaisten arkioppimisen ja epävirallisen oppimisen tunnistamisen ja tunnustamisen. Tunnustaminen voi johtaa joko kokonaisen tutkinnon tai osatutkinnon saavuttamiseen.”

Haasteena on siis muualla kuin koulutusorganisaatiossa tapahtuneen oppimisen palauttaminen tutkintojen sisältöä vastaavaan muotoon, jotta parhaimmillaan vuosia kestänyt sosiaalisia taitoja, ongelmanratkaisukykyä ja omatoimisuutta kehittänyt harrastus vaikuttaisi yksilön kouluttautumiseen muutoinkin kuin mielenkiintoa, elämäntilannetta (ja näin ollen uranvalintaa?) ohjaavana tekijänä.

Epävirallinen oppiminen on suora käännös käsitteestä non-formaali oppiminen, ja arkioppiminen tunnetaan myös nimellä informaali oppiminen. Epäviralliseen eli non-formaaliin oppimiseen lasketaan jossain strukturoidussa kontekstissa, kuten kansalaisopistossa tai seminaareissa tapahtuva oppiminen. Haastellisempaa on opinnollistaa informaali arkioppiminen, jota tapahtuu jatkuvasti ja vahingossa, silloinkin kun yksilöä vähiten kiinnostaa oppia yhtään mitään. Mutta kas, juuri silloin, kun hän on erittäin motivoitunut tekemään ja kokemaan vaikka mitä.

KYTKE – Korkeakoulut ja yhteisöt Keski-Suomessa -hanke (ESR 2015-2017) on tehnyt työtä Jyväskylän alueella oppilaitosten ja järjestökentän kohtaamisen edistämiseksi, ja vapaaehtoistyössä kertyneen osaamisen tärkeyden esiin tuomiseksi. Hankkeen Kytkentöjä työelämään -loppujulkaisussa  projektityöntekijä Anu Pelkonen toteaa hankkeen lähtötilanteesta, että usein työnhakijat jättävät cv:ssään tai työhakemuksessan jopa mainitsematta pitkäaikaisen toimintansa vapaaehtoistyössä tai järjestökentällä, tai opiskelijat pahimmassa tapauksessa lopettavat vapaaehtoistoiminnan opintojen ajaksi, koska eivät näe niiden yhteyttä. Tästä tilanteesta pois pääsemiseen julkaisussa esitellään useita, hankkeessa kokeiltuja ja hyväksi havaittuja uusia menetelmiä.

Samassa julkaisussa osaamisen tunnustamista pohtii myös Keski-Suomen Yhteisöjen Tuki ry:n kehittämispäällikkö Tiina Sivonen. Sivonen esittelee kaksi uutta, jo kokeilevassa käytössä olevaa osaamisen tunnistamisen menetelmää, digitaaliset osaamismerkit ja osaamistodistuksen. Digitaalisia osaamismerkkejä voi ansaita esimerkiksi partiotoiminnasta. Sitran ja partiolaisten osaamisen yhdistelmä onkin tuottanut järjestöille suunnatun, uunituoreen, elokuussa 2017 julkaistun Kovaa osaamista harrastuksista ja vapaaehtoistoiminnasta -oppaan.

Sivonen ja Pelkonen tuovat esiin tärkeän huomion, joka liittyy myös ammattitutkintouudistukseen, jonka myötä oppimista siirretään yhä enemmän koulun ulkopuolelle. Epävirallinenkin oppiminen tarvitsee ohjausta. Sivonen toteaa, että ”jos yhdistyksen tavoite ei ole kasvatuksellinen tai oppimista tukeva, ei toiminnassa ole välttämättä luotuna vuorovaikutuksellisia tilanteita, joissa käytäisiin läpi vapaaehtoisen oppimisen tavoitteita tai tuettaisiin hänen omaa osaamisen arviointia. Pahimmassa tapauksessa kertynyt osaaminen saattaa jäädä huomaamatta kokonaan.” Sivonen painottaa, että harrastajien oppimista tuetaan jo sillä, että yhdistyksen perustoiminnot ja ihmisten väliset suhteet ovat kunnossa.

Opinnollistamismahdollisuuksista tiedottamisen tärkein kohderyhmä onkin siis harrastus- ja järjestötoimintaa ylläpitävät henkilöt. Heidän kauttaan tieto valuu harrastajille,  ja he voivat  kiinnittää huomiota siihen, kuinka oma järjestö tukee sen toteuttamisessa.